Kaalimaan kakarat

Hejsan!

Tässä esittäytyy onnellinen kissanomistaja Helsingistä. :) Opiskelen yliopistolla teologiaa ensimmäistä vuotta, nimi on Jasmin ja harrastan erilaista järjestötoimintaa, käsitöitä ja laulamista. Nykyään harrastuksiin kuuluvat myös kissojen paijaus ja niistä höpöttäminen.Tänä vuonna tapahtui paljon muutoksia. Yksi niistä oli perheenlisäys - nimittäin iki-ihanat Purjo ja Parsa. Pääsin muuttamaan isompaan asuntoon, ja sain kaksi kämppistä, joten kissanpentujen ottaminen tuli mahdolliseksi. Toisinaan opiskelijaelämä on kiireistä, muttei samaan aikaan kaikille meille. Lisäksi kämppiksilläni on ollut kissa/kissoja, joten en ole aivan peukalo keskellä kämmentä, kun jokin asia arveluttaa tai mietityttää. Meillä ei perheellä ole ikinä lemmikkejä ollut, mutta villi luonto ympäröi meidät Porin perämetsissä.

Parsa (vas.) ja Purjo (oik.) 3kk ikäisinä torkkumassa.

Heti, kun saimme tietää, että saamme asunnon, soitin ystävälleni, ja kysyin olisiko heillä kissanpentuja. Kissat ovat kotoisin Karstulasta, Vastingilta. Perheen latokissat tekevät usein pentuja kyläkollien kanssa, ja niin ovat nämäkin kaksi maatiaispalleroa luultavasti saaneet alkunsa. Alkutaival niille ei kuitenkaan ollut helppo - ne jäivät orvoiksi jo viikon-parin ikäisenä, kun niiden emo jäi auton alle. Onneksi ne selvisivät, ja toiveena oli että molemmat päätyisivät samaan kotiin, sillä olisi surullista erottaa kaksi toisiinsa turvautunutta raasua.

Esittely olisi varmasti paikallaan, vaikka tämä kaksikko tekeekin usein kolttosia yhdessä, syö samasta kupista (vaikka niitä on katettu erikseen) ja nukkuvatkin päällekkäin.

Hevosten juoksuttamista

Tänään ajattelin kertoa pikkuisen hevosten juoksuttamisesta ja läntätä kasan suloisia kuvia perään.

Puhun nyt siis irtojuoksuttamisesta, missä hevosen ja ihmisen välillä ei ole välineitä. Eli ei ohjia, naruja tai muutakaan välillistä kontaktia. Hevonen pääsee näin vapaassa muodossa kaasuttelemaan ja leikkimään vähän villihevosta. Ihminen pitää hevosen liikkeellä omalla kehollaan, äänellään, ja kädessä on yleensä pitkä juoksutusraippa tai vaikka rapiseva muovipussi, mikä nyt ikinä hevosta parhaiten liikuttaa. Iso tarha mahdollistaa monen hevosen liikutuksen samaan aikaan ja näin säästetään huomattavasti aikaa, kun ei tarvitse jokaista työstää yksitellen. Toisaalta erityisesti yhtä hevosta käsiteltäessä pyöröaitaus on paras keksintö. Kannattaa kuitenkin varmistaa, että tarhan tai aitauksen aidat ovat pitävät (lankku tai metalli, pelkistä naruista hevonen saattaa innoissaan mennä jo ihan vahingossa läpi) ja niin korkeat, ettei hevonen pääse hyppimään niiden yli. Ja tosiaan jotain kättä pidempää kannattaa pitää mukana vaikka hevonen pyörisikin aivan pelkällä keholla ja äänellä, sillä innoissaan luotettavinkin hevonen saattaa äkkiseltään kääntyä ja vahingossa tulla päälle. Puhumattakaan sitten niistä ei-niin-luotettavista. Eli juoksutusraippa, muu pitkä kepakko, riimunnaru ovat vallan hyviä.

Ja mitä tulee siihen fiilikseen, kun saat kokonaisen lauman hevosia, tonneittan lihasmassaa, liikkumaan haluttuun tahtiin, haluttuun suuntaan pelkän oman itsesi ja ehkä sen yhden ohuen kepakon avulla on aika mukava. Siinä tulee hyvin äkkiä kiva itseluottamuspurkaus. Ja parasta tullakin, jos olet arka etkä uskalla käskeä, niin eivät ne heposet mihinkään liiku tai liikkuvat äkkiä päälle. Mutta niin, maasta työskentelyssä tykkään juuri siitä, miten vähällä vaivalla saat tahtosi perille. Eli jos on itsetunto-ongelmia, niin heppaterapiaan vaan, luotettavaa hevosta vähän tarhassa pyörittämään.

Porsse ja Kassu.

Kassu, poika ja Skotti, isä.

Vili, Luigi, Fritte.

Kati, hevosten omistaja, laitta vähän vauhtia polleihin.

Pyykkäilyä pennun kanssa

Kerta on jälleen kerran jokaviikkoinen pyykkipäivä, ajattelin jakaa pari viikkoa vanhat kuvat, jolloin pestiin kanssa pyykkiä.. Ja Sentti apuna, mitäs muutakaan.

Uusi, upea maailma avautuu kun kipuaa pyykkitelineelle

Ja sitten saatin katsoa kun pentu sinkoili seinille ja pyykit sai ripustaa uusiki.
Teline huusi "kaaaatuuuuuu" ja *ryminrymin*

Lapinkoira elementissään

Enkä nyt siis otsikolla tarkoita Lappia, porojen paimentamista enkä edes talon vahtimista (joista viimeinen lienee ainoa, johon meidän nössykällä on mitään luontaisia taipumuksia). Se on kuitenkin lupsakan kotikoiruuden kunniaksi sanottava, että lumi on todellakin sen elementti. Kesällä tulee helposti liian kuuma, sen verran komeat villahousut herralla on.

Maastossa Chico on aivan verraton vuorivuohi. Se hyppii, juoksee ja kiipeilee kaikki kalliot, polut, rungot ja ojat hyvin varmatassuisesti. Mikään ei vedä vertoja sille puhtaalle riemulle, jota tämä piski kokee, kun sen päästää metsässä irti hihnasta. Koirapuistossa ei ole yhtään niin kivaa; kyllä Chico tietää, milloin on aidat ympärillä. Kun päästän Chicon vapaaksi, se saattaa alkuun juosta pitkään suuria ympyröitä aivan riemuissaan.

Tänään herraskoira oli kuitenkin verrattain rauhallisella tuulella, joten sain napsittua siitä muutamia kuviakin. Minulla on aivan uusi, minulle erittäin hieno kamera, jota en tosiaankaan osaa käyttää. Oli kuitenkin jännää edes yrittää. :D

Ja tässä siis kuvia minun ja Chicolin tämänpäiväiseltä metsäretkeltä.

Uuden kamerani jänniä tarkennusominaisuuksia! Todella taiteellinen kuva, eikö vain. ;)

"Annamunjomennäannamunjomennäannamunjo..."'

Minusta on muuten aika mielenkiintoista, että hihnassa ollessaan Chico ei juurikaan kuuntele minua, mutta sen ollessa täysin vapaana voin luottaa siihen. Tänäänkin tuli toinen koira metsässä vastaan, Chico lähti jo juoksemaan lujaa sitä kohti, mutta kun huusin "tänne", se kääntyi ympäri ja tuli luokseni. Ja istuipa vielä aivan kiltisti aloillaan sen aikaa, että sain napsautettua hihnan kiinni. Ehkä sillä on jokin vaisto, joka kertoo, että jos se ei tottele, se ei enää pääse riehumaan vapaana... :D

Siinäpä kaikki tällä kertaa.

~ Caramea

Kilpikonnan omistajan murheita

Vähän äkeän synkeä postaus tulossa, mutta on tällä hetkellä niin ajankohtainen meidän taloudessa, että taidan sen silti postata. Lemmikkien pitohan ei aina ole iloa, sateenkaaria ja hattaraa.

Nassu lekottelemassa rimppakinttujaan tällä viikolla.

Punakorvan omistajan elämään kuuluu jatkuva huoli kilpikonnan terveydestä. Erityisesti jos konna on pelastuskonna ja sen historia joko tiedettävästi huono tai täysin tietämättömissä. 

Valitettavasti Suomen punakorvat ovat saaneet kärsiä 90 -luvun kilpikonnatrendin jälkeen vaikka kuinka huonoista oloista. Niitä virtasi Amerikoista Euroopan lemmikkieläinkauppoihin lantin kokoisina vihreinä pikkuisina, joita sitten ostettiin kotiakvaarioon siinä uskossa, etttä ne myös pysyisivät sen kokoisina ja näköisinä siisteinä pieninä lisäyksinä perheeseen, jopa akvaarion kalakuntaan. Niille ei osattu syöttää oikeata ruokaa (mm. kissan ja koiran ruokaa pidettiin täysin sopivana), ne eivät välttämättä päässeet koskaan pois vedestä kuivattelemaan, ja jos kuivattelutaso olikin niin ainakaan lämpölamppua ei osattu ostaa. UV-valoista puhumattakaan. Tietoa oikeasta hoidosta ei yksinkertaisesti ollut saatavilla. Ei ollut internettiä, ei kirjoja. Uskottiin lähinnä siihen, mitä eläinkaupan kauppias osasi kertoa. Toisinsanoen usein aivan liian vähän, aivan väärää tietoa. Noh, sitten näistä vihreistä lanteista alkoi kasvaa isoja, ahneita kakkamyllypetoja. Aikuinen naaras punakorva saattaa kasvaa kilveltään 30 cm pituiseksi. Mahdolliset kalakaverit menivät parempiin suihin. Tilaa olisi pitänyt olla enemmän, vettä kului ja akvaarion suodatus olisi pitänyt olla parempi. 

(Huom! Toki oli myös vastuullisia lemmikkikauppiaita ja lemmikin ostajia, jotka kaivoivat oikeaa tietoa esiin ja näin ollen jotkin kilpikonnat ovat saaneet onnellisenkin alun elämälleen, mutta valitettavan harvinaista se tuntuu olevan.)

Tästä johtuen kilpikonnat jäivät huonolle hoidolle tai ne saatettiin jopa hylätä luontoon. Tai sitten ne joutuivat ilmaisina annettavina kiertoon toinen toistaan huonommalle hoitajalle. Suuri osa kilpikonnista sai siis erittäin huonon alun elämälleen. Väärä ruokinta, liian pienet tilat, huono vesi ynnä muut tekijät ovat aiheuttaneet kilpikonnille vastustuskyvyn huononemista, tulehduksia, kilven epämuodostumia ja jopa syöpymisiä, sekä kasvuhäiriöitä muutenkin. Tästä ne saavat yhä tänäkin päivänä kärsiä. Punakorva voi hyvällä hoidolla tai luonnossa elellen elää jopa 60 -vuotiaaksi, mutta näille huonosti pidetyille punakorville 30 vuottakin olisi jo todella paljon.

Höpöliini.

Itse olen nyt tosiaan omistanut kaksi punakorvaa. Ensimmäiseni, Höpö, kuoli vastuskyvyn puutteesta aiheutuneeseen yleistulehdukseen. Vaikka se oli todella pieni punakorvanaaraaksi, eläinlääkäri arvioi sen silti suhteellisen vanhaksi. Ainakin siis huonosti hoidettujen kilpikonnien mittapuulla. Iällä siis oli myös osuutensa. Kun sain sen eläinsuojeyhdistyksen kautta, sen historiasta ei ollut mitään tietoa. Se oli löydetty kesällä teollisuusalueelta. Se söi huonosti ja oli todella äkäinen. Sain sen silti hoidettua hetkeksi parempaan kuntoon. Se söi hyvin, paino nousi normaaliksi. Sitten sille tuli suutulehdus, jota hoidettiin eläinlääkärin käynnin jälkeen antibioottipistoksilla. Tilanne kuitenkin vain huononi ja se lopetti syömisen ja liikkumisen kokonaan. Tulehdus oli todennäköisesti levinnyt hengitysäänistä päätellen hengityselimistöön ja varmasti myös muualle. Niin siis Höpö menetti henkensä huonon alkuelämänsä takia.

Höpön menetyksen takia olen ollut varsin huolissani pienimmästäkin ongelmasta, mitä Nassussa olen huomannut. Nassuhan tosiaan kiipesi kerran akvaariostaan ja tippui siis puolentoista metrin korkuudelta halkaisten kilpensä pahasti. Siinä sitten taisteltiin kipuilujen, syömättömyyden, tulehdusten, antibioottien ja kipulääkkeiden kanssa pitkän aikaa, mutta niin se vaan selvisi ja kilven halkeama meni umpeen. Selviytymismahdollisuudet olivat korkeintaan kolmasosan luokkaa. Tämä kokemus on vain entisestään lisännyt varovaisuuttani Nassun kanssa. Pidän sitä kuin kukkaa kämmenellä ja hoidan niin hyvin ja oikein kuin mahdollista, aina hakien uutta tietoa ja tutkimustuloksia ja kuunnellen muiden kokemuksia Suomen herppifoorumilla.

Derp -Nassu.

Nyt kuitenkin pienen kanssa on ollut ongelmia syömisessä. Ensin ajattelin, että se harrastaa vain kilpikonnille yleistä lyhyttä paastoamista ja että se polttelee vain vähän kerääntynyttä rasvavarastoa, mutta se ei vaan ole alkanut syömään. Nyt on taas paino alhaalla ja kaulasta ja raajoista näkee, että se on tällä hetkellä aivan liian laiha. Olen koettanut erilaisia ruokia, myös kasviksia. Olen koettanut houkutella ruokahalua esiin mehuilla ja jopa sillä surullisen kuuluisalla kissan märkäruoalla, niinkuin eräs kilpikonnan omistaja oli kuulemma saanut omansa taas syömään. Mikään ei kuitenkaan tunnu toimivan. Olen koettanut syöttää sitä ammeessa, eri ämpäreissä ja astioissa ja ihan omaan tuttuun akvaarioonkin olen koettanut sitä syöttää, mutta se syö korkeintaan pari simpukan lihapalasta ja jättää sen sitten. Lämpölamppu ja UVB -valo ovat olleet myös päällä. Olen kauhuissani lukenut kuinka jotkut kilpikonnat vaan lopettavat syömisen ja tappavat siten itsensä nälkään. Eräästä kymmenen vuotta vanhasta eläinlääketieteellisestä julkaisusta löysin puhuttavan jopa kilpikonnan anoreksiasta ja kuinka tällaista kilpikonnaa pitäisi letkuruokkia. Nassun suuta ei kylläkään saa auki ollenkaan niin, että sekään olisi mahdollista. Lisäksi tietty herää kysymys, että entä jos se syöminen sattuu tai jos sitä vaan olisi sen aika jo lähteä "sisarensa" Höpön luokse. Olen kipulääkettäkin sille antanut, huijannut suuhun, jos se syömättömyys olisi kivusta johtuvaa mutta eipä silläkään ollut vaikutusta.

Nassun perusilme.

Koetan pitää sitä nyt toistaiseksi hengissä vitamiineilla, joita laitan runsaasti niihin pariin simpukan palaseen mitä se suuhunsa suostuu laittamaan, mutta näkösällä taitaa olla jälleen käynti eläinlääkärin luona. Onneksi Kouvolan eläinlääkärikeskuksesta löytyy (varmaankin tämän alueen ainoa) herppeihin tarvittavaa erikoisosaamista omaava lääkäri. Hän on hienosti hoitanut sekä Höpöä että Nassua, joten jos nyt joku hyvä asia tästäkin on löydettävä, niin se on hän. On mukavaa, että on joku jonka ammattitaitoon voi luottaa myös tällaisten eksoottisten eläinten kanssa, joita ei yleensä edes lääkärillä käytetä.

Joo-o, näillä näkymin siis kirjoittelen tänne tilanteen etenemistä. Toivottavasti probleema laukeaa pian ja Nassu alkaisi jälleen keräämään painoa.

Baisy-kisukin olisi käytettävä hammaskiven poistossa. Kiva lasku tulossa jos kummatkin on taas käytettävä lääkärillä.

Minun kaksi kipiää mummoa. Vanhuus ei tule yksin eläimillekään.

-Asio Otus

Esittelyssä koiruuksia, lintusia sekä Maailman Valtiatar

Hei vaan kaikille!

TASSUT TEEKUPISSA -kirjoittajakööriin liittyy nyt vielä yksi höpisijä, nimittäin minä, nettinimeltäni Caramea, oikealta nimeltäni Mari. Asun Helsingissä, opiskelen ammattikorkeakoulussa ja sydämeni sykkii eläinten lisäksi kaikelle kauniille ja tyttömäiselle. Varsinaisen estetiikkaan keskittyvän pääblogini löydät täältä: New Vogue Children. Harrastuksiini kuuluvat maalaaminen, piirtäminen, kirjoittaminen, historian opiskelu omatoimisesti sekä haaveilu ja haihattelu.

Ja sen enemmittä höpinöittä siirtykäämme illan päätähtiin, elämäni eläimiin. ♥

Kiaran Ihana Odessa eli Odessa

Rotu: Kääpiöluppakorvakani
Ikä: 4 vuotta
Väri: luonnonkeltainen, joskin turkissa liikaa tuhkaisuutta (ai kenen mielestä, ei minusta ainakaan!)
Kutsumanimet: Odessa, Dessa, Depsukka, Puppa, Pup, Puppers, Duppers, Mamman Oma Kulta...
Ammatti: Maailman Valtiatar
Luonne: Odessa on viimeistä karvaa myöten ehta kanidiiva. Älkää käsittäkö väärin; se on mitä ihanin, lempein ja seurallisin kani... kun vain sille päälle sattuu. ;) Luonnetta siis löytyy.

Suurimman osan ajasta Odessa on hyväntuulinen, ja tällä tuulella ollessaan se on todella rakkaudenkipeä neitokainen. Pahantuulisena se taas saattaa näykkäistä jopa minua, vaikka useimmiten sille riittää mielenilmauksena pelkkä "bitch slap", eli läimäytys etutassuilla - ehtaan diivan tyyliin.

Odessa on lähes aina vapaana, jos olen kotona. Se on todellakin osa perhettä. Minulla on aina tapana sanoa, että Odessa on sekoitus kissaa ja koiraa kanin hahmossa; seurallinen kuin koira, oman arvonsa tunteva kuin kissa ja kanin muotoinen paketti.

Odessa juttelee paljon, kertoen selvästi, millä mielialalla nyt ollaan. Iloisena se sanoo "ynh ynh ynh", joskus syödessään tai ollessaan mietteliäs se sanoo toteavaan sävyyn "pup", ja vihaisena se murisee "mrrrhh!". Kanit eivät siis todellakaan ole mitään mykkiä otuksia, kuten ehkä voisi kuvitella!

Odessa rakastaa silityksiä ja rapsutuksia, ja seuraa keittiössä vierestä, kun teen ruokaa (odotellen mahdollisesti putoavia namipaloja jotka kadottaa parempiin suihin). Jos taas katson TVtä, hyppää se viereeni sohvalle silitettäväksi, tai vain kylkeenki makoilemaan.

Kanisteri keksii myös kaikenlaisia jäyniä, näistä sen suosikki on tietenkin alkaa nakertaa jotain, mitä ei missään nimessä saisi. Vaan sellainen on kanin luonto. Ruokaa Odessa rakastaa todella tulisesti, erityisherkkua on kuivattu ruisleipä ja erilaiset marjat ja hedelmät.

Odessainen myös tuntee oman nimensä. Se tietää, milloin sitä torutaan, mutta osaa myös tulla luokse kutsusta, ja  viime kuukausina olen myös opettanut sen hyppäämään viereeni sohvalle pyynnöstä. Sanon pyynnöstä, koska Odessa tottelee minua vain, jos sitä sattuu huvittamaan. Diiva mikä diiva.

Puurattaren Garaht eli Chico

Rotu: Suomenlapinkoira, paimensukuinen
Ikä: 3 vuotta
Väri: parkki
Kutsumanimet: Chico, Ziko, Zikou, Pojelo, Chiicolii, Ziippana...
Ammatti: Valikoivan kuulon kehittämisen pääinsinööri
Luonne: Chico on syntyjään iloinen tapaus. Ulkona se on hyvin energinen, mutta kotona osaa ottaa rennosti.

Chico on todella älykäs; olen opettanut sille liudan hauskoja temppuja, esimerkiksi "kumarra" ja "gimme five". Tällä hetkellä yritän opettaa sitä murjottamaan käskystä. :D Chicolla on tosin hyvin valikoiva kuulo; lenkillä ei välttämättä kuule käskyjä, kun tuo tuulikin niin kovaa puhaltaa ja kaikkialla on kiinnostavia hajuja...

 Meidän Ziippana on vähän nössö. Se oli pentueensa rauhallisin (lue: säälittävin) pentu, ja aikuisenakin hieman taipuvainen epävarmuuteen. Tämä näkyy etenkin siinä, että itseä isommat koirat pelottavat, ja niille pitää sanoa räyh. Myös paukkuarkuus on hällä paha, mutta tämä on käsittääkseni hyvin yleinen koirien ongelma. Tälle vuodelle haettiin eläinlääkäristä rauhoittavia napuja, ja onneksi niiden avulla ei tarvinnut stressata.

Chico on myös loputtoman hellyydenkipeä. Jos sitä erehtyy rapsuttamaan kerran, se tulee jatkossa tökkimään kuonollaan, että "silitä nyt lisää". 

Agilityssä ja tokossa Chipa on sen sijaan hyvinkin reipas. Onneksi äitini jaksaa harrastaa Chicon kanssa kaikkea, kun koira niin nauttii aktiivisuudesta. Chico on tosiaan äitini koira, mutta se on minulla usein hoidossa, usein myös ilman syytä, ihan vaan koska minä haluan sen yökylään luokseni. Käytän koiruutta myös lenkeillä, jos äitini kaipaa siihen apua. Ja totta kai tämä on minulle mielettömän rakas piski, vaikkei omani olekaan. ♥

Lumina ja Dominick

Laji: undulaatti
Iät: Lumina 3 vuotta, Dominick täyttää huomenna 7 kuukautta
Värit: Lumina on tavallinen harmaa, Dominick koboltin sininen
Kutsumanimet:
Lumina: Lumi, Luminaattori, Alkuperäinen Angry Bird, Höyhenpallo
Dominick: Domi, Domsku, Domskuukkeli, Doominiick, Pikku Nugetti
Ammatit:
Lumina: Alkuperäinen Angry Bird
Dominick: Koko kansan kullannuppu

Luonteet:
Lumina: Lumina on todella pahansisuisin koskaan tapaamani lintu, ja minulla on sentään ollut yhteensä yhdeksän undulaattia. Ostimme Luminan 1,5-vuotiaana, ja sen alkuperäinen nimi oli Pikku-Myy, mikä kuvaa sitä oikein hyvin. Ollessaan hyvällä tuulella Lumina on todella hellä Dominickille, se sukii Domin hyöheniä ja yleensä ne istuvat aina vierekkäin. Mutta jos Domilla on jotain, mitä Lumi haluaa, esimerkiksi paikka keinussa tai herkkuruokaa, Lumi ajaa Domin pois röyhkeästi. Olin aivan varma, ettei Lumina ikinä kesyyntyisi, mutta niin vain loputtoman kärsivällinen poikaystäväni on saanut sen tulemaan kädelleen, nykyään jopa ilman namipalaa. Harmi vain, että Lumina tulee kädelle vain nokkiakseen kättä niin kovaa, kuin pystyy - se todella saa jopa aikaan pieniä naarmuja silkalla ilkeyden voimalla. Vitsailemme, että Lumina on alkuperäinen vihainen lintu, ja Rovio varasti idean siltä. :D

Dominick: Domisku taas on Luminan täydellinen vastakohta. Se kesyyntyi helposti, tulee mielellään sormelle, ei koskaan pure, vain nakertelee hellästi (siinä on iso ero; Domi ei tee koskaan haavoja). Domi ei myöskään koskaan ilkeile Luminalle, harvoin pistää edes hanttiin, vaikka ehkä aihetta olisi. Toisaalta, jos Domi olisi yhtään pippurisempi, se ei varmaan pystyisi ollenkaan elämään Luminan kanssa. Dominick on myös meitä ihmisiä kohtaan hyvin seurallinen. Se katselee häkistä asunnon tapahtumia, ja lauleskelee paljon. Domi on kertakaikkiaan todellinen pieni kullannuppu. Kutsumme sitä Nugetiksi, koska se on niin lämpöinen ja pehmeä silittää. ♥

Beau Savage Madamoidelle eli Pomppis

Rotu: Papillon
Ikä: 9 vuotta
Väri: valkoinen-ruskea
Kutsumanimet: Pomppis, PomPom, Pompelo, Hömpynpömpyn, Pomppi...
Ammatti: Itsensävakavastiottaja
Luonne: Pom on energinen, loputtoman energinen. Ulkona sen mielipuuhia ovat kaikelle liikkuvalle räyhääminen  ja käpyjen jahtaaminen. Kuten Chico, se osaa onneksi ottaa sisätiloissa rauhallisesti - yleensä. Välillä iskee rieha ja räyhä, ja sitten pitää leikkiä kovaäänisesti ja hyvin "vakuuttavasti" muristen. Oikeasti se kuulostaa vain totaalisen hassulta ja suloiselta, ja naurattaa kaikkia, mutta Pom ottaa itsensä niin vakavasti, ettei edes ymmärrä, että sille nauretaan. ♥

Pompelo on myös todella älykäs. Se kuuntelee koko ajan pää kallellaan, jos sille juttelee, ja ymmärtääkin suuren osan kuulemastaan. Katsekontakti on sillä aivan upea, se hakee sen itse automaattisesti (toisin kuin vaikka meidän Chico). Sen kaikilla leluilla on mm. erikseen nimet, jotka se tuntee - tämä on minusta aika vaikuttavaa, sillä Pompilla on monia leluja. :D

Pom on hellyydenkipeä hieman etäiseen tapaan. Läheisten ihmistensä viereen se tykkää tunkea makoilemaan, mutta vähänkään vieraampien on pysyttävä jalan etäisyydellä. Tämä tarkoittaa sitä, että koikkua saa rapsuttaa varpaallaan, mutta ei kädellä. Sekin on lähinnä huvittavaa, mutta tietenkin Pompille aivan vakavasti otettavaa puuhaa.

Kuten Chico, myös Pomppis on minulle "vain hoitokoira". Pomppiksen omistaa hyvä ystäväni Mirva, ja välillä neiti Pom on luonani hoidossa. Mutta oma eli ei, on tämäkin pikkupiski minulle todella rakas ja ajattelin esitellä sen siltä varalta, että tulen tulevaisuudessa mahdollisesti bloggailemaan siitäkin. :)

***

Tässäpä siis esittely tämänhetkisistä elukoista. Myöhemmässä postauksessani esittelen teille joitakin jo edesmenneitä lemmikkejäni, jotka ovat liikauttaneet maailmaani suuresti olemassaolollaan.

~ Caramea

Otus ja otukset

(Pahoittelen kuvalinkkejä, Blogger ei anna ladata kuvia suoraan eikä URLin kautta. Siis ollenkaan.)

Heipsan! Olen Asio Otus, ihan oikealta nimeltä Kati, mutta kutsuttakoon minua netin maailmaksi tuolla nettinimellä. Olen 20-vuotias juuri pitkältä sairaslomalta palaileva ja toivottavasti pian taas opiskelija. Eläimiä kerääntyi heti kun muutin omaan kämppään. Ne pitivät mukavasti seuraa ja turvasivat jonkinlaisen rutiinin päivään silloinkin, kun muuta ei ollut. Vähän kaikki eläimeni ovat olleet jonkinmoisia pelastuksia. Ensimmäinen, jo edesmennyt, kilpikonnani ja nykyinen kilpikonna esimerkiksi ovat kummatkin eläinsuojeluyhdistykseltä. Tätä linjaa aion pitää myös jatkossa, vaikka se saattaakin tarkoittaa enemmän terveysongelmia, vanhemman puoleisia eläimiä ja ehkä jopa vähän ongelmakäyttäytymistä. Tällä hetkellä omistan kaksi hauskaa tapausta.

Omien eläinten lisäksi teen töitä heppatallilla, joten hevosistakin tulen kirjoittelemaan. Tässäpä pari kopukkaa, joiden kanssa teen töitä:

Kuva heposista

Sitten omiin otuksiin.

Baisy

Kuva kisusta

Toinen kuva kisusta

Kisu tykkää kengistä

Baisy on minun mummo. Ja asuntoni kuningatar. Hän päättää asioista meillä. Myös tuleeko uusia lemmikkejä. Se taitaa olla nyt 11 vuotias. Kisua kutsutaan myös rouvaksi, pöppyräiseksi, kakkiaiseksi, kakkahännäksi, kisumisuksi ja ties kuinka monella muullakin nimellä. Kisu on varsin fiksu. Osaa avata kaapinovet, vessankannen, ovet, laatikot ynnä muut. Lisäksi se mm. työntää salavihkaa mut tyynyltä pois yöllä ja valtaa sen itselleen. Ja jos herään siihen, se kääntää nopeasti kylkeään kuin ei olisi mitään tehnyt. Baisy myös tulee kutsusta luokse, jos on sillä päällä, pitää vaan kutsua kuin koiraa, kis kissit ei auta. Oman nimensä tietää ja huomaa jos hänestä puhutaan. Ilmoittaa sen maukumalla tai viskelemällä häntää. Sen voi myös osoittamalla ohjata toiseen huoneeseen, jos siihen on tarvis. Hyppäämäänkin sen saa esimerkiksi tuolilta tuolille kunhan vähän antaa vihjettä. Mitään sille ei ole opetettu, ihan itse se on oppinut.

Yleisesti ottaen siis huomionhakuinen, mutta omanarvontuntoinen ja fiksu kissa.

Nassu

Nassun asumus
Nassun köllöttelypaikka
 Nassun missiasento

Nassu on toinen kilpikonnani ikinä. Edellisen kuoltua vanhuuden ja huonojen ensivuosien aiheuttamaan yleistulehdukseen se on nyt toistaiseksi ainoa. Nassu on varsin sosiaalinen tapaus. Aina se on hengessä mukana kun jotain tapahtuu. Kilttikin se on. Ei yhtään niin äkäinen kuin punakorvat yleensä. Vaikka tosin sen kilpionnettomuuden ja eläinlääkärirumban jälkeen hieman sähähtelee kun käsittelee, ennen ei tehnyt sitäkään. Kauhean aktiivinen, etenkin kun päästää maahan tutkimaan asuntoa. Se vipeltää menemään ja kiipeilee kaikkialle minne pääsee. Kiusaa joskus vähän kissaakin seuraamalla sitä ja kissa loikkii häntä koipien välissä karkuun. Tunkee myös sinne missä on ihmisiä ja joskus kiipeää jopa syliin kun istuu lattialla. Aktiivisuudesta on ollut myös haittaa, sillä kerran se ninjaili itsensä ulos akvaariosta ja tippui puolentoista metrin korkuudelta maahan, jolloin kilpi halkesi pahasti. Selviytymiseen annettiin kolmasosa mahdollisuus, mutta niin se vaan parani, joskin vasta parin antibioottikuurin, paikkailujen, kipulääkkeiden ja jatkuvan vedenvaihdon jälkeen. Nyt onnettomuudesta on vielä jäljellä epätasainen viilto kilvessä, muta se on jo kiinni ja terve ja Nassu on palautunut ennalleen, iloiseksi kilppikseksi. Nyt tosin uusin ongelma on syömättömyys, mutta toivottavasti ruokahalu taas palailee kevään tullessa. Paino kun kuitenkin on vielä ihan hyvä, niin en ala huolestua vielä.

Siis, sosiaalinen ja kiipeilyä rakastava persoonallisuus tämä.

Lopuksi vielä:
Kummatkin mummot samassa kuvassa

Serafina & Heta

Moikka!
Meillä kotona lattioille pissii ja kaiken tuhoaa kohta 19-viikkoinen sekarotuinen (karjalankarhukoira-labbis-ajokoiramix) koiranpentu Serafina, tutummin Sera, Seru tai Sertsu. Noh, oikeasti ei pissi eikä tuhoa, sillä koira on ihan mahdottoman kiltti ja tottelevainen, ja odotan jatkuvasti koska jotakin kamalaa tapahtuu. Koira on ensimmäiseni, ja olen hermoheikko kaikessa sen hoitoon ja kasvattamiseen liittyvissä asioissa: saako se tarpeeksi ruokaa vai liian vähän, onko ruoka laadukasta, oppiiko se ikinä käyttäytymään hyvin jne.. Näistä asioista tulen bloggaamaankin enemmän, ja kertomaan millaista elämä pennun kanssa on, ja mitä yllätyksiä tälläiselle ummikolle vielä tulee. Lisää paineita koiran kasvattamiseen tuo lähipiiri, jonka mielestä koiranpennun hankinta keskelle epäsäännöllistä 19-vuotiaan elämää oli tyhmintä mitä voi tehdä, eikä minusta ole sille johtajaksi. Saavatpahan nähdä! Me ollaan Seran kanssa nimittäin huipputiimi!

Kuvassa Sera on 7 viikkoinen ja noin 5 kiloa.

Tässä Sera on 17-viikkoinen, ja noin 10 kiloa.

Cchuboi katteineen

Nå men hejsan ~ ! 

Olen siis Cchuboi, 19-vuotias opiskelija. Harrastuksia ei varsinaisesti ole; "harrastan" coneissa pyörimistä, dataamista, ja kirjoittamista, sekä pyörimistä kavereiden kanssa koulussa ja milloin missäkin.

Omistan kolme kissaa, jotka "velvottavat" minut tätä blogia kirjoittamaan.

Kissakatras näyttää tällä hetkellä tältä..

Sentti

"Vauva", "Pentu" ja "Muru", on nuorin ja uusin tulokas, pikkuinen rääpäle on maatiaskissa ja ikää sen pari kolme kuukautta. Se ei ole oikein tottunut ihmisiin, koska on saanut elämänsä ensimmäiset kuukaudet viipottaa pitkin maita ja mantuja, joten jatkossa tulee olemaan postuaksia siitä, miten meitin villipeto kesyyntyy.
"Ei.. en kesyynny, tappalen koko ikäni käsilaukun hihna kanssa..!"

Chichu

"Neiti", "Pöllönpoika" ja "Karvamooses" on meitin katraan leikattu tyttö, maatianen kanssa. Ikää neidillä on se viitisen vuotta.  Arvonsa tunteva ja omantien kulkija, hieman jäärä ja "junttipulla". Hakeutuu seuraan vähän vaivihkaa "en mä tässä oikeesti oo..".

Sissi

Älkää antako nimen hämätä; kyseessä on ihka ja aito jätkä, nyt tosin leikattu kolli, jolla on suhteellisen hyvin kerääntynyt ilokiloja, koska *penturuoka on nannaa*. Sissi on saanut joskus hamassa ja villissä nuoruudessaan (ruokakipon ja hiekkalaatikon välillä) aikaan pentueen, josta sitten siunautui tuo meitin Chichumme. "Poika", "Pulunniska", "Kana-aivo", "Hernepylly", on maatiaskissa kanssa juu, ja ikää sen kuutisen vuotta.

Chichun ja Sissin sukupuusta löytyy norjalaista metsäkissaa, angoraa ja ihan ihka-aitoa suomalaista maatiaista. Pentu nyt.. on tuollainen jumalaton karvapuuhka.

Yleisnimitys perheelleni on "pikkuset" ,"aivopierut", "vauvat", "murut", "karvamoosekset" ja "rääkyläiset".. Näitä löytyy, mutta rakkaalla lapsella on monta nimeä.

Tällaisella kokoonpanolla täällä pyörin.
Hyvät illat ja viikonloput!

- Cchuboi

Sinuski esittäytyy

Heips! Olen Sinuski, ja avaan nyt tämän blogin ensimmäisenä esittelemällä hiemann itseäni ja tottakai lemmikkini. Oikea nimeni on Sanna ja olen 14, kesällä 15 vuotias. Harrastan Tankotanssia ja lentopalloa, ei niin virallisina harrastuksina toimivat My Little Pony, yksisarviset, lolita ja leipominen. Asun Oulussa ja omistan tosiaan 3 lemmikkiä, 2 koiraa (Tara ja Rosa) ja kissan (Killi). Tässäpä hieman tietoa elukoista ikä järjestyksessä. 

Tara

(Ignooratkaa hännän päällä nukkuva Rosa :D)

Tara on Cavalierkingcharlesin spanieli (tricolor), ja täyttää pian 6. Tara tykkää silloin tällöin leikkiä, ja hänellä on todella huono kuulo, tai sitten vain valikoiva. :D Muuten Tara ei ole niin hyvässä kunnossa. Normaalisti Cavalierit ovat paljon pienempiä (säkä että paino) kuin Tara, hän painaa 16kg ja on n. 30cm korkea. Eli n. kolme kertaa suurempi kuin normaalisti Cavalierit ovat. Taralla on muutenkin ylipainoa, ikuisten dieettien ja pitkienkin lenkkien jälkeen. Mikään ei tunnu auttavan. Emme syötä hänelle mitään ylimääräisiä herkkuja tai liikaa ruokaa, ja käytämme pitkillä lenkeillä. Noh, pitää toivoa parasta. Pari vuotta sitten Tara käytettiin sydänkuvissa eläinlääkärin toimesta, ja hänella todettiin ns. pyöreä sydän, joka ei toimi kunnolla (sivuääniä, heikkous ym). Epäilemme että silloin alkoi Taran lihominen, koska eläinlääkäri käski olla rasittamatta Taraa (ei pitkiä lenkkejä, rasittavaa liikuntaa jne) ettei sen sydän petä.

 Kun vuosi sitten menimme  toiselle eläinlääkärille Taran pitkään jatkuneen korvatulehduksen takia, pari päivää käynnin jälkeen eläinlääkäri soitti ja sanoi että heille on tullut uusi sydänkuvaus laite (en tiedä virallista nimeä :D), ja he voisivat kuvata Taran sydämen ilmaiseksi opetellakseen käyttämään sitä laitetta. Veimme sitten Taran kuvauksiin. Kun kuvat oli otettu ja tutkittu, eläinlääkäri sanoi että sydän on kyllä pyöreähkö, mutta toimii täysin hyvin. Eläinlääkäri antoi meille myös koirien laihdutusruokaa, joka oli pudottanut sen omalta koiralta painoa 7kg viikossa! Yllätys yllätys, Tara laihtui kahdessa kuukaudessa (ruualla ja liikunnalla) 1kg... Mutta ainakin saimme tietää että sydämmessä ei ole vikaa ja korvatulehduskin parantui. :)

Nyt kuitenkin seuraavaan eläimeen. 

Killi

Killi on Taraa vuotta nuorempi, eli pian 5 vuotta täyttävä. Killi on perus maatiaiskissa, mutta muistuttaa paljon Norjalaista metsäkissaa. Killi on villi (heh, se rimmaa) ja nyrpeä, hyvällä tuulella kunnon sylivauva (muuten saattaa raapia ja purra). Killi saa käydä ulkona, ja onkin ystävystynyt naapurin kissan kanssa. Talvella Killi tekee vain tarpeensa ulos. Killillä on hyvin paksu, pitkä ja pörröinen turkki, joka takkuuntuu helposti. Killillä on yleensä pienet kaljut kohdat kaulan sivuilla, sillä leikit Rosan kanssa ovat aika rajuja. Muuten Killillä on Rosaa kohden aika vahva viha rakkaus suhde, joskus tappelee, joskus ovat ylimmät ystävät.

Pesu meneillään :3

Rosa ''pikkunen''

Perhepotretti :D Rosalla (vas.) on nykyään jo pidemmät karvat (korvat eivät ole niin pienen näköiset).

Rosa on sekarotuinen, melkein kokonaan Japanin chin ja vain murto-osa Lhasa apsoa. Rosa on aikalailla puolen vuoden ikäinen. Rosan luonne on hyvin kissamainen, ja hän matkiikin Killiä monissa asioissa kuin isosiskoa. :D Rosa on leikkisä ja välillä _hyvin_ villi. Rosaa sanotaan tosiaan aika paljon ''Pikkuseksi'' (ei siis kannata hämmentyä jos puhun joskus Pikkusesta), ja se on vahingossa oppinut sen nimekseen. :D Rosalla oli juuri ensimmäiset juoksut, ja on kohta oppinut sisäsiistiksi (kiitos kissan joka aina raapii ovea kun haluaa ulos tekemään tarpeensa :D). Rosa osaa jo istua, ja maahan käskykin alkaa sujua. Tarkoituksena olisi opettaa Rosalle erikoisempiakin temppuja, sillä Japanin chinit ovat ennen vanhaa jalostettu sirkus- ja palatsikoiriksi. Ne ovat luonteeltaan kissamaisia ja hyvin ketteriä. Niillä on myös hyvä ''lauluääni'', se ei ole ulvomista tai haukkumista vaan laulamista (PS. googleta Japanese chin singing/dancing), ne ovat myös luonnottoman hyviä tanssimaan. Rosa päästelee muutenkin omituisia ääniä, se ei osaa haukkua muutakuin jos joku aukaisee oven yöllä. :D Aion myös tulevaisuudessa viedä Rosan agilityyn, energiaa kun sillä löytyy ihan kivasti. 

Minulla oli lapsena (n. 5v) kultahamsteri nimeltä Lumikki, ja se oli minulle todella rakas. Se eli hamsteriksi yllättävän pitkään, neljä ja puoli vuotiaaksi. Meillä on ollut myös kaloja, ja haaveilemme Axolotl nimisestä salamanterista. Olen jo parin vuoden ajan halunnut jonkinlaisen linnun, mutta kissat ja linnut eivät oikein tule toimeen keskenään. :( Noh, sitten kun muutan omilleni niin varmasti ilmestyy taloon lintu jos toinenkin. 

Mutta eipä minulla muuta, toivottavasti jaksoit lukea koko pitkän jutun! 

~Sinuski