keskiviikko 8. huhtikuuta 2015

Iloa ja surua

Tara 13.2.2003-6.4.2015

Tara halii sohvaa tunnin räntäsadelenkin jälkeen.

Tara, yksi rakkaista hoitokoiristamme, jouduttiin lopettamaan maanantaina. Juuri ennen sairastumistaan Tara ja Nelda olivat olleet meillä hoidossa 10 päivää omistajansa Japanin matkan aikana. Tara oli koko meillä olonsa ajan niin iloinen, niin pirteä, ja ruokakin maistui moitteettomasti. Vanha koirahan Tara jo oli, ja sen näki olemuksesta - harmaantunut turkki, hieman samentuneet silmät, hitaammat askeleet.

Vasemmalla Nelda, oikealla Tara.

Silti Tara vielä jaksoi tunninkin lenkit, kunhan vaan meniin hidasta mummun köpöttelytahtia, ja puistossa se juosta jolkutteli pallon perässä. Ei yhtä nopeana ja ketteränä kuin nuorempi Nelda, mutta aivan yhtä innokkaana. Meiltä lähtiessäänkin Tara oli aivan normaali koiravanhus, enkä mitenkään voinut aavistaa, etten näkisi sitä enää koskaan. Taran sairaudesta kuultuani osasin jo hieman varautuakin sen poismenoon, ja tieto sen kuolemasta tuli heti, kun se oli lopetettu. Silti se ei jotenkin tahdo upota tajuntaan - minä en näe Taraa enää koskaan. Hoen tuota lausetta itselleni, mutta en vaan pysty käsittämään. Kun ajattelen Taraa, näen sen mielessäni sellaisena, kuin se meiltä lähti - terveenä ja onnellisena. Aikaa myöten tulen varmasti olemaan tästä muistikuvasta vain onnellinen.

Nelda kerjää sapuskaa.

Olen äärettömän kiitollinen, että sain viettää Taran kanssa vielä aikaa, onnellista ja niin äärettömän kallista aikaa, ennen sen poismenoa. Olen myös onnellinen, että pystyin vaikuttamaan Taran elämän loppupään laatuun. Ikinä en ole ollut iloisempi siitä, että jaksoin viedä hoitokoiraa pitkille lenkeille ja puistoon leikkimään pallolla - palloleikki oli Taran mielestä parasta ikinä. En voinut mitenkään aavistaa, että tämä olisi se vika kerta, kun näen vanhan ystäväni. Olen tuntenut Taran pennusta asti, joten äärimmäisen tärkeä otus se oli. Ja on.

Ja nukkuu "katto" päänsä päällä.

Koiriin, niin omiin kuin "vain" hoitokoiriinkin, liittyy äärettömän paljon iloa, ja niin äärettömän paljon surua. En kuitenkaan sure Taran itsensä takia. Se oli jo vanha, sillä oli niin hyvä ja pitkä elämä ettei paremmasta väliä, ja rakastetumpaa koiruutta ei olekaan. Nyt oli Taran aika mennä, ja ratkaisu päästää se pois oli aivan oikea. Suren vain meitä, jotka jäämme jälkeen, kaipaamaan. Meitä jotka menetimme vanhan, rakkaan ystävän.

Kopioin tähän vielä Facebook-tililtäni alkuperäiset hyvästini Taralle, koska tämän osuvammin en voisi enää siitä sanoa;  Hyvästi, sinä rakas, tärkeä, ainutlaatuinen, pöhelö unelmoija, taivaanrannanmaalari, suloinen mummoeläin. ♥ 

(Kaikki tämän postauksen kuvat on otettu niiltä 10 päivältä, jolloin Tara ja Nelda olivat meillä hoidossa.)

keskiviikko 18. maaliskuuta 2015

Islanninhevosvaelluksella

Lennin omistaja pyysi minut jokin aika sitten mukaan Torpin tallin järjestämälle islanninhevosvaellukselle, tuttavallisemmin issikkavaellukselle. Talli sijaitsee noin tunnin ajomatkan päässä Helsingistä  upeissa maalaismaisemissa. Odotin vaellusta todella innoissani, sillä ratsastuskoulussa maastoilu, vielä vauhdikas sellainen on harvinaista. Pahoittelut jo etukäteen kuvien laatu ei ole parasta mahdollista, sillä jouduin kuvaamaan kännykällä ja hevosen selästä käsin. Siksi osassa pientä epätarkkuutta :)

Viime sunnuntaina vaelluspäivä oli käsillä ja en tainnut olla ainut, jota hieman jännitti. Hevoset oli kaikki varustettu valmiiksi, mikä miellytti monia porukastamme. Lähes kaikilla minua ja muutamaa muuta lukuunottamatta on oma hevonen, joten valmiiksi suittu ja varustettu hevonen on aikamoista luksusta. 

Kokoonuimme ensin talliin, jossa oppaat kertoivat hieman tallista ja hevosista. Sitten esittelimme itsemme ja kerroimme omasta ratsastustaustastamme ja hevostoiveista vaellukselle. Itse toivoin rauhallista ja tasaista yksilöä, sillä vaikka ratsastan säännöllisesti, maastoon pääsemme aika harvoin. Toiveeni toteutuikin todella hyvin, sain ratsukseni Jökull -nimisen ruunan, jota oppaat kuvailivat sanoilla "lentävä nojatuoli". Jökö osoittautui nimensä veroiseksi. Hevosilla oli kaikilla islantilaiset nimet, kuten Jökull (jäätikkö), Tandri (tuli) sekä oma suosikkini nimistä  Alfgrimur (Hän, joka on nukkunut keijujen kanssa).


Aloitimme vaelluksen kentältä, jossa säädimme jalustimet ja muodostimme jonon, jossa tulisi pysyä vaelluksen ajan. Kentältä suuntasimme pienelle metsäpolulle, joka vei meidät isohkolle hiekkatielle. Siellä kiristettiin vielä satulavöitä, jos tarvetta oli ja sitten alkoikin hevosten verryttely reippaalla ravilla. Aluksi oli todella hämmentävää mennä ravia pitkin ohjin ja keventäminenkin tuntui ensin vaikealta, sillä Jököllä oli todella tiuha ravitahti. 


Ravin jälkeen otimme pienen pätkän laukkaa, sekin pitkin ohjin ja kevyessä istunnassa. Voi vitsit, se oli kyllä kivaa. Laukata upeissa maisemissa ja luottaa siihen, että hevonen pysähtyy kun pyydän tai vaihtoehtoisesti myös kiihdyttää pyydettäessä. Ratsastajan tehtäväksi jäi nauttia kyydistä ja väistellä edessä laukkaavan hevosen kavioista lähteviä kiviä :)


Hiekkatieltä matka jatkui metsän siimekseen, jossa otimme paikoin lyhyitä tölttipätkiä. Töltti on yksi issikoiden oma askellaji, jota ei muilta hevosroduilta löydy. Aluksi tölttiin oli mielestäni hieman vaikea istua, mutta ymmärrettyäni suoristaa itseni ja istua lähes koko painollani satulassa, töltti olikin hämmentävän tasainen ja mukava askellaji. 

Ratsastimme noin pari tuntia, jonka jälkeen meillä oli tauko metsään rakennetulla kodalla, Hevosilta otettiin suiset pois ja laitettiin viltit niskaa ja riimusta kiinni puuhun heinäkasan eteen. Issikoiden suitsitus oli erilainen verrattuna ainakin itse yleisimpänä pitämääni suitsitukseen, jossa suitset kiinnitetään turpa -ja poskiremmillä. Issikoiden suitsitus toimi niin että, kuolaimet olivat kiinni ohjissa, ja kuolaimista lähti remmi, joka laitettiin hevosen korvien yli. Sitten laitettiin toinen remmi korvien yli, johon oli kiinnitetty turparemmi. Suitset olivat siis tavallaan kaksi osaiset ja erillään toisistaan ja ainut ns. kiinnitys oli turparemmistä. 


Kodalla joimme kahvit tai minun tapauksessa teet ja söimme pienen välipalan. Hetken oleilun ja syömisen jälkeen varustimme hevoset uudelleen ja lähdimme paluumatkalle. Paluumatka kesti suurin piirtein tunnin. Laukkaamaan pääsi paluumatkallakin, pariin otteeseen vähän vauhdikkaamminkin. Oppaat kertoivat kohdat joista laukka nostettiin ja kohdan, jossa piti hidastaa ja odotella hitaammin tulevia. Sanoinko jo miten upeaa on  kun saa kiitää täyttä laukkaa eteenpäin hienoissa maisemissa, auringoipaisteessa! 

Päivä oli kertakaikkisen mahtava ja suosittelen kyllä Torpin tallin issikkavaellusta, tai issikkavaellusta ylipäätään, jos ikinä semmoiseen tulee mahdollisuus. Kyselin myös hieman Torpin tallin vaelluksien taitotasosta ja heidän mukaansa vaellukselle voi lähteä vaikka hevoset tai ratsastus olisi aivan uutta, sillä kahden oppaan ryhmässä reittejä voi muokata ratsastajien tason mukaan. Hitaammin menevät voivat mennä toisen oppaan kanssa ja vauhdista nauttivat toisen oppaan kanssa. 

EDIT. 18.3 16.46

torstai 13. marraskuuta 2014

Hyvästit

Heipsan kaikki! 

Tänne en olekaan hetkeen mitään kirjoitellut. Työt ja muutamat muut asiat ovat vieneet aika paljon huomiotani. Kirjoitusinto myös katosi hetkeksi tuossa kesän lopulla, kun jouduimme jättämään hyvästit kanillemme Atsalealle. 

Atsalealla todettiin viime vuoden joulukuussa selässä ensin venähdys ja ajattelimme, että venähdys paranee levolla. Hieman myöhemmin, kun kani alkoi hyppiä oudosti ja laahasi vasenta takajalkaansa, vein kanin uudestaan eläinlääkäriin. Tällä kertaa tuomioksi tuli alaselän rappeuma, joka pahimmassa tapauksessa johtaisi alaraajahalvaukseen. Atsalea sai kipulääkettä ja lääkäri määräsi sille paljon lepoa; ensin 3 vk vain häkissä ja sen jälkeen asteittain takaisin normaaliin liikkumiseen. 

Kevään koittaessa näytti jo siltä, että Atsalea olisi parenemaan päin, mutta sitten takajalka alkoi taas laahata ja Atsalea ei pystynyt enää edes hyppäämään sen häkissä olleen mökin päälle. Mökin katto oli aina ollut Atsalean lempipaikka. Lääkäri määräsi uusia kipulääkkeitä joita sai antaa, jos kani vaikuttaisi kipuisalle. Atsalea kuitenkin söi, joi ja oli muutenkin oma häijy itsensä koko lopputalven ja alkukesän. Lopulta, yhtenä loppukesän aamuna Atsalea ei enää pystynyt hyppimään tai edes kävelemään kunnolla, se ei pystynyt pesemään itseään tai tekemään muutakaan normaaliin ja hyvään kaninelämään kuuluvia juttuja. Konsultoimme eläinlääkäriä ja tulimme lääkärin kanssa siihen tulokseen, että Atsalean olisi parempi päästä sateenkaarisillalle ja sieltä taivaallisille porkkanamaille.

Niinpä sitten 23.7.2014 Atsalea vaipui ikuiseen uneen. 


sunnuntai 25. toukokuuta 2014

Kesälaitumella!

Heipsan!

Tällä kertaa hieman heppakuulumisia enimmäkseen kuvina. Lenni ja kaverit ovat päässeet kesälaitumelle, ja sen kyllä huomaa. Omat ratsastustuntini Knaperbackassa jatkuvat vielä kesäkuussakin. Tunneista on tulossa jossain vaiheessa ihan oma juttunsa, mutta sanottakoon nyt, että olen taitavampi kuin muistin ja samalla opittavaa on vielä aivan kamalasti :)

Nyt niitä kuvia:

Kesä-Lenni 


 Piehtaroinnin riemua! 





Loppuun vielä kesälaitumen riemua!